Yritän kuluttaa mahdollisimman suuren osan päivästä sängyssä. Juuri äskön rupesi vähän kyllästyttämään.

Elämänihän on yhtä euforiaa jos ei lasketa sitä tosiasiaa ,että rahat on nyt loppu. Mietin eilen, että tavalliset ihmiset varmaan käyvät töissä perjantaisin, itse kävin sossussa. Jokin kohtalonoikku yritti kuitenkin viimeiseen asti säädellä minun ja sosiaaliviraston välimatkaa. Jäin yli tunniksi loukkuun kylpyhuoneeseen ja mieleeni juolahtivat jo kauheimmat kauhuskenaariot ,jos kukaan ei tulekkaan koko päivänä kotia. Rämpläsin (onkohan tuo suomen- vai miia-kielen sana?) lukkoa yli tunnin ja edessäni avautui vapaus ja selkäni takaa löytyi se musta napukka ,jolla lukkoa väännetään.

Viimeisin tiliotteeni. Bar Loose, Bar Belge, Stockman Herkku, Bar jotain ja Bar jotain... Elämäntapa remontti. Aika summa on uponnut myös kaikenlaisiin kulttuuriharrastuksiin, museoihin, sarjiksiin, Semifinaaliin ja Kauko Röyhkään ,jotka ovatkin uuden elämäni valoisimpia puolia toisin kuin sää. Syömistähän en harrasta enää juuri ollenkaan, vain jos se tapahtuu mahdollisimman pröystäilevästi ja juomisen yhteydessä. Punaviiniä viidellä juustolla.

Nyt siis täytyy turvautua perinteiseen call daddy-pankkiyhteyteen, omapahan on vikansa kun on tällaisen pikkuporvarillisen arvomaailman päähäni syövyttänyt, tai harkita voisinko muuttaa mm. Alessista ja Iittalasta koostuvan keittiövälinekokoelmani rahaksi. Tavarataivas. Aamupuuro maistuu erinomaiselta ,kun sen työntää desing-lusikalla suuhun. Siksipä minun ruokavalioni onkin vuorokauden ympäri-puuro.

Ainiin. Työt alkaa maanantaina.

Niin tosiaan olenhan ollut nyt jo yli viikon Suomessa. Viimeiseen kotiinpaluuseeni ei siis liittynyt samanlaista tunteilua kuin edelliseen. Blogin päivityskerroista päätellen ainakaan. Paluuni on saanut minut vajoamaan henkiseen tyhjiöön. Ensimmäisenä päivänä vaihdoin kirjat Helsinkiin. Puhelinvirkailijan viimeinen lause oli "ja kotikunta muuton jälkeen on ...  Helsinki" ,ja silloin minusta tuntui ensimmäistä kertaa ,ettei se ehkä ollutkaan niin hyvä ajatus. Minä Helsingissä. Tulin juuri uusi kotikaupunkini-kierrokselta. Työttömän elämä on niin tekemistä täynnä ,ja Helsingissä on mukava asua jos tykkää arkkitehtuurista. Katselen parvekkeelta Kruunuhakaa.

Työkkärin pakollinen työnhakuinfo valaisi minulle lähinnä miten tämäkin yhteiskunta voisi käyttää rahansa paremmin. Koitan olla pitkittämättä työttömyyttäni yli kolmeen kuukauteen niin en ehdi tulla liian passiiviseksi. Menen torstaina työhaastatteluun. Pieni +-merkki elämässäni. Nyt viikon kestänyt työttömyysjaksoni on todistanut minulle saamattomuutta ja henkistä heikkouttani. Mieleni tekisi juoda todella paljon alkoholia.

Ihmissuhteethan ovat aina olleet minulle yhtä auringonpaistetta 365 päivää vuodessa. Siksipä olikin hyvä sauma aloittaa taas yksi tai lähinnä herätellä henkiin jotain niin vanhaa ja niin monta kertaa kuollutta. Sekin aiheuttaa minulle ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja nostaa paniikkikohtausriskiä lisättynä kaikkiin muihin tämän hetkisen elämäni epämiellyttävyyksiin. Mutta luultavasti jos minulla menisi liian hyvin, masentuisin siitäkin. Tavoittelen sopivaa.

4-5 päivää jäljellä. Kävin juuri poistamassa pankkitilini ja vaihtamassa kirjat pois Dürenistä. Sain sellaisen vihreän lappusen. Vapautus Saksasta.

Asuntokin on jo hankittu. Muutan "ihastuttavaan" Merihakaan. Siellä on kuvattu Me stallarit ,ja isä voi tähän todeta, että asuinpaikan valintakin voi olla kumman vasemmistolaista touhua. Vielä puuttuu työpaikka ,jonka hankkimiseksi en kyllä ole suurempia ponnisteluja tehnytkään. Mikähän mahtaa olla tuleva ammattinimikkeeni. Työtön?

Köln on yli miljoonan asukkaan kaupunki ,ja silti joudun törmäämään pahoinpitevään ex-poikaystävääni usemman kerran viikossa. Saatan vaikuttaa huvittavalta kyykkiessäni autojen takana tai yhtäkkiä singotessani porttikäytäviin piilottelemaan. Tekisi mieli oksentaa.

Tungin eilen kaikki tavarani matkalaukkuun. 27 kiloa. Kohta mä lennän taas.

9 päivää Suomeen.

Suunnitelmiin on siis tullut enemmän ja vähemmän muutoksia. Jalkani koskettavatkin suomalaista maanpintaa tai Helsinki-Vantaan lentokentän lattiaa jo 3.9 n. yhdeltä yöllä. Tuntuu kummaliselta tehdä tämä sama matka aika tarkalleen tasan vuosi kaiken jälkeen mutta nyt toisinpäin. Taas lähteä pois epätietoisena mitä tuleva tuo, käydä vähän ihmettelemässä Kööpenhaminan lentokenttää, jättää tärkeitä ihmisiä taakse, osittain haikeana, osittain optimistisena.

Vuosi on kuitenkin aika pitkä aika olla poissa.

Tuntuu vaan niin kummalliselta.

Jazz-päivät oli ja meni, viikko kului swingaten. Vaikka Euroopan suurin jazz-paraati ei ollut mistään kotoisin, muuten tarjonta oli hyvää ,ja mieltä lämmittävät erityisesti muistot 17 Hippies ja Triband-konserteista. Päätökseksi kävin kuuntelemassa kolme tuntia jazzia uruilla ,ja täytyy sanoa ,etten olisi ikinä kuvitellut miten uskomattomasti kirkkouruillakin voi sooloilla.

Ajatukset seikkailevat kummallisesti. Takaumia menneisyydestä. Always remember.

Koska uuden harrastukseni myötä tämä blogi alkaa yhä useammin sivuta kirjallisuutta, niin suosittelenpa aiheeseen sopivasti Toni Morrisonin Jazzia kaikille ,jotka rakastavat kauniita kirjoja. Ehkä paras kirja ,jonka olen koskaan lukenut.

Nyt ansaitusti unten maille. Pitipäs harkita kauan onko tuo yhdyssana. Jos se jonkun mielestä on ,niin kiitos sivistäkää minua.